Kaksi vuotta USA:ssa: Mikä on muuttunut? Minkä on ollut parasta?

(Täydensin tätä pätkää 13.2.2011.)

Tänään on kulunut tasan kaksi vuotta siitä pimeästä talviaamusta, jolloin lähdin Yhdysvaltoihin. On aihetta juhlaan, tai ainakin mukilliseen pikakahvia ja muutamaan suklaakarkkiin. :)

Wissahickon 23.1.2011.

Mikä on muuttunut kahdessa vuodessa?

Ensin voisin pohtia mikä ei ole muuttunut: persoonallisuuteni ei ole muuttunut. Paitsi itsessäni, olen huomannut sen myös muissa ihmisissä, joita ulkomailla asumiseni takia olen tavannut vain harvoin. Eivät ihmiset enää aikuisiällä hirveästi muutu. Esimerkiksi itse olen yhtä varovainen kuin ennen USA:aan muuttoanikin.

Kai sitä jotain oppii ja kokemuksia karttuu kun vanhaksi elää, mutta yksilöllinen tyyli, tapa reagoida, temperamentti (josta professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut aivan mahtavia kirjoja, joita voin lämpimästi suositella kaikille) on ymmärtääkseni varsin pysyvä.

Voisi kuvitella (ja joskus sitä toivoisinkin), että ulkomailla asuminen muuttaisi ihmistä, mutta ei. Muistan, kuinka orpo oloni oli, kun kaksi vuotta sitten muutin yksin Yhdysvaltoihin. Myöhemmin USA tuli kuitenkin tutummaksi ja eikä tänne palaaminen Suomen reissuilta ollut enää yhtä vaikeaa kuin oli alkuperäinen muutto. Mutta kun pomoni syksyllä 2009 lähetti minut joksikin aikaan Australiaan, minulle entuudestaan tuntemattomaan paikkaan, oli lähteminen taas pelottavaa. Vaikka nämä paikat tulivat tutuiksi, olen varma, että jos minun pitäisi taas lähteä asumaan yksin johonkin uuteen maahan, vaikka Kiinaan tai Intiaan, olisi reaktioni taas ihan sama kuin ensimmäisellä kerralla.

Oppimiseen kyllä uskon. Jos koirakin oppii kärttämään makupalaa, miksei sitten ihminen? Tarkoitan että ihmisetkin ovat usein halukkaita opettelemaan uusia asioita, jos niistä on heille jotain hyötyä. Mutta sittenkin jotkut oppivat helpommin jotain asioita, jotkut muut jotain toisia asioita. Esimerkiksi itselleni kielten oppiminen on ollut hidasta. Kahdessa vuodessa olen kyllä täällä USA:ssa oppinut sellaisen "eloonjäämisenglannin", jolla pärjään kohtalaisesti arkisissa tilanteissa, kuten kaupassa, junassa, työpaikan taukohuoneessa jne., mutta ammattiasioiden tehokkaassa viestinnässä minulla on vielä kosolti opeteltavaa.

Mikä sitten on muuttunut kahdessa vuodessa? Ainakin elämäni USA:ssa on jollaintapaa arkipäiväistynyt. Uutuudenviehätys ja hohto Yhdysvalloissa asumisesta on haihtunut. Ja rutiineja on tietysti muodostunut.

Entä konkreettisesti? No mahani päälle on kertynyt muutama kilo rasvaa lisää ja otsaani on tullut muutama ryppy lisää. :)

Jäälauttoja (ja muovipullo:) Wissahickon-purossa 23.1.2011. Ihmisen ja luonnon kohtaaminen ei aina käy jälkiä jättämättä.

Mikä parasta USA:ssa/Philadelphiassa?

Yhdysvallat on suuri maa ja kokemukseni ovat pääosin ainoastaan Philadelphiasta, joten huomaan, että parempi olisi kai kysyä, mikä on ollut parasta Philadelphiassa. Jossain muualla päin USA:aa eläessä olisi voinut olla toisin.

Joka tapauksessa, kolme asiaa, joista olen tykännyt eniten USA:ssa/Philadelphiassa ovat: kohteliaisuus (mukaanlukien tietynlainen lupsakkuus), kansainvälisyys ja taide.

1) Kohteliaisuus (ja tietynlainen lupsakkuus)

Ihan ensimmäiseksi pitää kuitenkin todeta: ei pidä yleistää. Ihmisiä löytyy kyllä joka lähtöön niin USA:sta kuin Suomestakin. Tosin tuntuu, että kirjo olisi USA:ssa vielä laajempi. Ihmiset ovat kuitenkin yleensä täällä mukavan kohteliaita. Eivät kaikki, mutta useimmat, ainakin Philadelphiassa. Erityisesti olen huomannut sen työmatkoja lähijunalla kulkiessani. Ihmiset antavat tietä, pitävät ovea perässä tulevalle, pyytävät (suusanallisesti sen ilmaisten) istumapaikkaa tai pääsyä sieltä pois.

Muistan hämärästi jostain koulun ensimmäisiltä luokilta, että siellä puhuttiin jostain käytöstavoista vai mistä ja pienistä sanoista "ole hyvä", "kiitos" ja "anteeksi". Meiltä monelta jurolta suomalaiselta ne taisivat jäädäkin sinne jonnekin koulukirjaan... :) Mutta täällä Philadelphiassa tänkjyyt ja ekskjyysmit soljuvat ihmisten huulilta luontevasti, ainakin junassa ja työpaikalla.

Mielestäni Amerikkalaisessa kohteliaisuudessa tuntuu mukavalta erityisesti sen vuorovaikutteisuus, ihmisten kohtaaminen: kun henkilö sanoo kohteliaisuuden (esim. pyytää anteeksi, kiittää tms.), toinen vastaa siihen. Nii-in, toden totta, vastaa. Voitko kuvitella? Se oli aluksi hämmentävää hiljaisuuteen tottuneelle suomalaiselle. :) Vastaus voi olla erityinen sana tai, miten sitä nyt kuvaisin, positiivinen ynähdys. Suomalaisessa kulttuurissa vastaavalla paikalla on käytännössä usein hiljaisuus. Philadelphiassa sen sijaan voi esimerkiksi junassa kuulla tällaisia sananvaihtoja:

Henkilö A: Excuse me?

Henkilö B (antaessaan tilaa henkilö A:lle tulla istumaan penkille): Sure.

Henkilö A: Thank you!

Henkilö B: You're welcome. (tai posiivinen äännähdys)

Jos joku kiittelee enemmänkin, esim. jostain palveluksesta työpaikalla, kuulee kiitoksiin vastauksena myös ilmaisuja "No problem" tai joskus myös Australiassa tavallista "No worries". Joskus kuulee kiitoksiin vastauksena myös ilmaisua "My pleasure". Joka tapauksessa kiitoksiin vastaaminen on mielestäni kiva tapa ilmaista kiittelijälle, että kiitos on vastaanotettu ja hyväksytty. Jos molemmilla on kiiteltävää, kuulee joskus vastauksena "Thank you":hun saman, mutta painottaen sanaa you: "Thank you!" (Kiitos.) - "Thank you!" (Kiitos ittelles.)

Erittäin hyödyllinen ja usein esiintyvä ilmaisu on myös "Go ahead." Sillä voi ilmaista toiselle, että antaa tietä, tilaa tms. Tilanteessa jossa kaksi henkilöä pysähtyy miettimään, kumpikohan tästä ovesta tms. menisi ensin, yleensä kumpi vain kerkeää sanomaan ensin "go ahead" ilmaisee toiselle, että mene sinä vaan ensin. En edes tiedä, mikä olisi vastaava, luonteva (lyhyt) ilmaisu suomalaisessa kulttuurissa. Tai työpaikan kahvihuoneessa toinen voi kysyä mikroaaltouunin luona: "Done?" Sillä hän kysyy, että käytätkö vielä mikrouunia, vai voinko minä lämmittää siinä nyt ruokani. Siihen toinen voi kätevästi rohkaistaen vastata "Go ahead!", tarkoittaen että siitä vain.

Amerikkalaisen kohteliaisuuden luontevuus syntyy siitä, että lähes kaikki käyttävät kohteliaisuusilmaisuja. Ja vaikka kohteliaisuudet eivät aina tulisikaan ihan sydämestä asti, on minusta jo sekin mukavaa, kun ihmiset vaikka pitävät ovea hetken auki edellä kulkiessaan, ettei ovi lävähdä kiinni nenäni edestä; tämä erityisesti 30:nen kadun rautatieasemalla, jossa on paljon raskaita, vanhanaikaisia, ovipumpulla varustettuja ovia.

Suomessa ei vastaavalla tavalla olekkaan usein tapana vastata kohteliaisuussanoihin mitään, ja muutenkin voi törmätä (kirjaimellisestikin) esimerkiksi ihmisiä tuuppiviin henkilöihin. Mutta voi Suomessakin tavata kohteliaisuutta. Taannoin Suomen reissullani julkisella paikalla jossain avasin oven ja pitelin sitä auki naiselle, joka yritti ensin työntää ovea auki lastenvaunuilla. Hän sanoi siitä minulle kiitoksen.

Ne Philadelphian katukuvan piirteet, jotka huomasin jo ensimmäisinä kuukausina, ovat pysyneet samoina. Olen nähnyt Philadelphiassa kerjäläisiä, mutta kahteen vuoteen en ole kertaakaan nähnyt aikuisen ihmisen pissaavan julkisesti päiväsaikaan kadulle, näky, jolta on valitettavasti vaikea välttyä Helsingissä.

Voisiko Philadelphiassa todella olla tarjolla enemmän vessoja, vai johtuuko kaikki vain kulttuurista? Niin tai näin, en ole kahteen vuoteen havainnut USA:ssa myöskään yhtään maksullista vessaa - ja ottaen huomioon vapaan pääsyn vessoihin julkisilla paikoilla, vessat ovat yleensä yllättävän siistissä kunnossa (vaikka poikkeuksia tosin on). Jopa saippuaa ja käsipyyhkeitä on yleensä tarjolla. Suomessahan julkisilla paikoilla vessassa käynti on yleensä tehty mahdollisimman vaikeaksi. Pitää ostaa poletti, hakea avain jostain, tai maksaa käynti kolikoilla, eikä siisteydessä ole sittenkään aina kehumista (totta kai jälleen poikkeuksia on). Nämä näkökohdat huomioiden ei ehkä enää olekaan niin yllättävää, että helsinkiläiset ryhtyvät avoimeen toimintaan philadelphialaisia useammin.

Philadelphiassa, kenties Amerikassa yleisemminkin, havaitsee toisinaan tietynlaista lupsakkuutta. Lähijuna on tästäkin hyvä esimerkki. Usein kun olen istunut junan ensimmäisessä vaunussa, olen nähnyt konduktöörin menevän vähän pidemmän pysäkinvälin aikana junan ohjaamoon heittämään läppää ja nauramaan kuljettajan kanssa. Hirveä naurun remakka on ohjaamosta kuulunut, kun konnari on tullut sieltä ulos junan saapuessa seuraavalle asemalle. :)

Toisaalta liikenteessä ei sitten ikävä kyllä Philadelphiassakaan näytä olevan tapana olla aina kohtelias. Erityisen röyhkeitä ovat jotkut autoilijat pyöräilijöitä ja jalankulkijoita kohtaan. Meinaavat ajaa vasemmalle kääntyessään suojatiellä kävelevän jalankulkijan varpaille (vielä ehtii jalankulkijan edestä:) tai kantapäille, tai töötöttävät jos edellä oleva auto pysähtyy antamaan tietä jalankulkijoille.

Mutta jälleen on varottava olemasta yleistämättä ja on sanottava, että on Philadelphiassakin jalankulkijoita huomioivia autoilijoita. Kauempana keskustasta, kuten Mt. Airyssä ja Chestnut Hillissä, autoilijat toisinaan antavat tietä jalankulkijoille. Kävelijän kiittävään kädenheilautukseen lupsakoimmat autoilijat vastaavat vilkuttamalla takaisin. Morjens. - No morjensta vaan. :)

Jäälautat ovat luonnon omia taideteoksia. Jokainen on erilainen ja omalla tavallaan jännä. Vesi on aloittelevalle valokuvaajalle mielenkiintoinen kohde, osittain jäätyneenäkin. Tosin, lämpötilan ollessa nollassa tai pakkasella, näpit eivät ole välttämättä samaa mieltä. :)

2) Kansainvälisyys

Työskentelen hyvin kansainvälisessä työpaikassa. Myös Philadelphian katukuva on hyvin kansainvälinen. Monen Amerikkalaisen suku on kansainvälinen. Kansainvälisyyttä seuraa parhaimmillaan tietynlainen avoin ja hyväksyvä ilmapiiri. Kenties senkin takia jotkut ihmiset kaikkialta maailmasta hakeutuvat hommiin Yhdysvaltoihin.

Kun erilaisuutta on ja se hyväksytään, on helpompi hyväksyä itsensäkin omanlaisena muitten joukoon. En tiedä, pärjäisinkö työpaikassa, jossa olisin ainoa ulkomaalainen Amerikkalaisten joukossa. Olen huomannut, että esimerkiksi taukohuoneessa tapaan ja juttelen usein tutkimuskeskuksemme muitten kansainvälisten työntekijöitten kanssa, useamminkin kuin syntyperäisten Amerikkalaisten kanssa.

Varsinkin työpaikalla minun on helpompi hyväksyä oma epätäydellinen Englannin kieleni, kun huomaan, että monet muutkaan eivät puhu englantia äidinkielenään tai muutenkaan erityisen sujuvasti. Siinäkin mielessä kansainvälisyys on hyvä juttu, että kuulee ja oppii uusia asioita erilaisista kulttuureista.

Ihmiset muuttavat niin kuin linnutkin, ja USA vaikuttaa kaikesta päätellen olevan suosittu kohde. Mutta potevatkohan muuttolinnut koskaan koti-ikävää? :) Lintuja Philadelphian taivaalla 30.1.2011.

3) Taide

Philadelphian ja USA:n Itärannikon taidetarjonta on häikäisevä. Vaikka keskityn tässä kuvataiteisiin, haluan muistuttaa, että Philadelphiassa majailee yksi USA:n huippuorkestereista. Ilmeisesti siellä missä on paljon ihmisiä, siellä on myös taidemuseoille paljon kysyntää (kävijöitä) ja museoilla paljon resursseja käytettäväksi taidehankintoihin. Voitko kuvitella, että asun karkeasti noin kymmenen mailin päässä (Philadelphian taidemuseon) isosta kokoelmasta maalauksia/veistoksia klassikoilta, kuten Monet, Renoir, Cezanne, Matisse, Rodin ja Picasso.

Luonnollisesti Yhdysvallat on maailman paras paikka tutustua amerikkalaiseen taiteeseen. Philadelphiassa on sitäkin hyvä määrä. Philadelphian taidemuseolla on kuulemma laajimmat kokoelmat Philadelphialaisen Thomas Eakinsin ja amerikkalaissyntyisen, mutta Ranskassa vaikuttaneen impressionistin Mary Cassattin teoksia. Ja kahden tunnin junamatkan päässä Philadelphiasta sijaitsevat etelässä Washington, D.C., ja pohjoisessa New York loistavine taidemuseoineen.

Mainitsemisen arvoista on myös se, että USA:ssa on ollut upporikkaita yksityishenkilöitä, jotka ovat keränneet oman museollisen maailmanluokan taidetta. Jälkipolvien onneksi pohatat, tai heidän perikuntansa, ovat avanneet kokoelmansa yleisölle. Esimerkiksi ihan Philadelphian naapurissa sijaitsee Barnes Foundation, joka esittelee yleisölle Albert C. Barnesin aikanaan keräämää taidekokoelmaa (Museo on Philadelphialaisten ja turistien onneksi muuttamassa Philadelphian keskustaan, Parkwaylle!). Samoin esimerkiksi Floridan Sarasotassa (jossa vierailin työmatkalla keväällä 2009) sijaitsee Ringling Museum of Art, joka esittelee sirkusbisneksellä rikastuneen John Ringlingin hankkimaa taidekokoelmaa.

Edellinen - Torstai 27.1.2011 - Seuraava