Antti Knaapilan kotisivut

Edellinen - Sunnuntai 5.6.2011

Kevät pikakelauksella

Mistä johtuneekin, että keväisin tuntuu olevan jotenkin erityisen kiire. Lienikö sitten kysymys kevätväsymyksestä vai blogin kirjoittamisen uutuudenviehätyksen haihtumisesta, varmaan molemmista, enpä tullut kirjoittaneeksi tätä blogiakaan enää montaa kertaa. Alla kuitenkin "pikakelauksena" muutama muistelma ja kuva kevään varrelta.

Apurahatutkijan arkipäivää

Loppusyksystä minulle myönnettiin kuuden kuukauden jatkoaika hommilleni Monell Chemical Senses Centerissä, eli toisin sanoen töitä tämän vuoden tammi-kesäkuuksi. Itse Monell Center rahoittaa tämän kevään työskentelyni (vuosina 2009-2010 elin suomalaisilla apurahoilla). Luulin ensin, että jee, pääsen apurahoilta ihan palkkahommiin, mutta sitten luin jostain papereista, että korvaus maksetaan jonkinlaisena stipendinä eikä tutkijatohtoreita lueta talon varsinaisiksi työntekijöiksi. Siksi rohkenen kutsua itseäni edelleen apurahatutkijaksi.

Kevät koostui työn puolesta siitä mistä ennenkin: tutkimusaineistojen analysoinnista ja tutkimustulosten raportoimisesta (eli niin sanottujen tieteellisten artikkelien (käsikirjoitusten) kirjoittamisesta), apurahojen käytön selvittämisestä rahoittajille ja verottajalle, sekä uusien apurahahakemusten laatisesta.

Kevättä varjosti lähestyvä töitten päättyminen, uuden työpaikan etsimiseen liittyvä ahdistus, ja kaikki kohta takaisin Suomeen muuttoon liittyvä hässäkkä.

Yritin löytää kohennusta onttoon olooni taiteesta ja uuteen eloon heräävästä luonnosta. Kun havahduin siihen, että aikani USA:ssa oli päättymässä, aloin tehdä joinain viikonloppuina päiväretkiä lähiseudun kaupunkeihin.

New York

Philadelphiasta New Yorkiin matkustaminen on aika helppoa: kaukojunalla (Amtrak) pääsee Philadelphian rautatieasemalta (30th Street Station) New Yorkiin (Penn Station) noin puolessatoista tunnissa (vakiohintaisella junalla). Edullisimmillaan olen matkustanut junamatkan edestakaisin 72 dollarilla (eli noin 55 eurolla). Bussilla voi päästä vielä edullisemmalla.

New Yorkista voin suositella käyntikohteeksi ainakin YK:ta. Kävin siellä keväällä eräs sunnuntai, ja talo vaikutti erittäin mielenkiintoiselta ja kansainväliseltä paikalta. Rakennus on osittain remontissa, mutta turistikeskus (Visitors centre) oli avoinna.

YK:ssa oli jotain remppaa tekeillä, mutta talon turistikeskus oli toiminnassa (Visitors centre; jännä muuten, että kirjoitusasu oli brittienglannin mukainen, vaikka paikka on USA:ssa). Mielenkiintoinen paikka, jossa voi opastetulla kierroksella päästä kurkistamaan myös saliin, jossa YK:n yleiskokoukset pidetään.

YK:n matkamuistomyymälässä (United Nations Gift Centre) oli perusturistirihkaman (YK-aiheisten t-paitojen, mukien yms.) lisäksi myynnissä jotain pientä laatutavaraa jokaisesta YK:n jäsenmaasta. Turistikeskuksesta löytyy myös posti ja kirjakauppa.

New Yorkissa on toki myös aivan loistavia taidemuseoita, ketä sellaiset kiinnostavat. Tänä keväänä kävin ensi kertaa amerikkalaiseen moderniin/nykytaiteeseen keskittyvässä Whitney Museum of American Art:issa, erityisesti siksi, että halusin nähdä Edward Hopperin taidetta esittelevän näyttelyn, joka oli esillä vielä alkukeväästä.

Keväällä tuli käytyä uudelleen New Yorkin mega-isossa Metropolitan Museum of Art -museossa. Valitsin jo etukäteen suosiolla amerikkalaisen taiteen alueeksi, jota halusin nähdä, enkä muuta ehtinytkään, jos sitäkään kunnolla. Museon isoin kauppakin muistuttaa enemmän suurta kirjakauppaa kuin tavanomaisen taidemuseon pienehköä museokauppaa.

Kevät!

Pitkän talven jälkeen (viime talvi tuntui pitkältä jopa Philadelphiassa!:) tuli vihdoin kevät. Ensin alkoivat kukkia narsissit, sitten kirsikkapuut ynnä muut. Lopulta hanhet Schkuylkill-joen rannoilla saivat poikasia ja aloin kulkemaan satunnaisesti polkupyörällä töihin, ensimmäistä kertaa 26.4.

Narsissit kukassa Philadelphiassa 6.4.

Kirsikkapuu kukki Philadelphiassa 9.4.

Kirsikkapuu Schuylkill-joen rannalla 9.4.

Viimeinen työmatka USA:ssa

USA:n työskentelyjaksoni viimeinen työmatkani Philadelphian ulkopuolelle suuntautui huhtikuussa Floridaan (13.-17.4.). Silloin järjestettiin kemiallisten aistien tutkijoitten perinteinen vuosittainen tieteellinen konferenssi Floridan Saint Petersburgissa (33rd Annual Meeting of the Association for Chemoreception Sciences, tuttujen kesken pelkkä AChemS, "ei-kems":).

Esittelin konferenssissa tutkimushankkeemme tuloksista kertovan posterin (eli julisteen). Oli mukava huomata, että nyt kun olen toiminut alalla jo muutaman vuoden, niin tällaisissa alan ihmisten tapaamisissakin alkaa jo tavata jokusia vanhoja moikkatuttuja. Muistan, että ensimmäisissä konferensseista en tuntenut muita kuin oman tutkimusryhmän ihmisiä.

Konferenssipaikan lähellä riitti hiekkarantaa, ketä sellainen kiinnosti (St. Pete Beach). Yhtenä aamuna kävin itsekin kastelemassa varpaani rannalle vyöryvissä aalloissa, jotka kuohuivat jännästi kuin olut.

Museum of Fine Arts on tutustumisen arvoinen taidemuseo St. Petersburgin keskustassa, vaikka kuuluisampi lieneekin Dali Museum, Salvador Dalin taiteeseen keskittynyt museo, joka on muuttanut uusiin tiloihin kaupungin keskustaan (kävin Dali-museon vanhassa paikassa viime keväänä, joten en tullut nyt käyneeksi uudessa).

Washington, D.C.

Philadelphiasta pääsee tavallisella Amtrak-junalla Washingtoniin parissa tunnissa, ja hinta on samaa luokkaa kuin New Yorkiinkin. Washington on väljähkösti rakennettu hallintokaupunki, jossa ei ole muille Yhdysvaltalaisille cityille tyypillistä pilvenpiirtäjäkeskustaa.

Washingtonissakin riittää turisteja, mutta ihmisvilinä ei ole niin huima kuin New Yorkissa. Tämä, ja se että moniin museoihin on vapaa pääsy, tekevät Washingtonista houkuttelevan matkailukohteen. Majoittuminen näyttää olevan kuitenkin Washingtonissakin varsin kallista, joten koin päiväretken parhaimmaksi tavaksi tutustua tähänkin kaupunkiin. Tänä keväänä tosin tutustuin Washingtonissa vain kahteen kohteeseen, jotka olivat National Gallery of Art ja National Museum of American History.

National Gallery of Art on Washingtonissa aivan mahtava paikka taiteen ystävälle. Itse tutustuin siellä lähinnä amerikkalaiseen taiteeseen, jälleen erityisesti sen takia, että nähtävää oli niin paljon, että oli vain pakko valita. Ajattelin, että keskityn nyt amerikkalaiseen taiteeseen, kun kerran Amerikassa olen - Eurooppalaista taidetta voin etsiä sitten kun takaisin Euroopassa.

Olen kuitenkin huomannut, että amerikkalaisissa taidemuseoissa on kuitenkin hämmästyttävän paljon myös eurooppalaista huipputaidetta, esimerkiksi ranskalaisten impressionistien töitä (Monet ym.). Näin myös National Galleryssä, jossa tänä keväänä oli näytillä upeita töitä Chester Dalen kokoelmasta. Hän on yksi esimerkki ökyrikkaista amerikkalaisista taiteen keräilijöistä, joitten kokoelmat ovat lopulta - tavallisten taiteen ystävien onneksi - päätyneet julkisiin taidemuseoihin perikuntien lahjoitusten kautta.

National Museum of American History on loistava, iso, erinomaisissa tiloissa toimiva historiallinen museo. Sieltä jäi mieleen mm. että eniten patenttihakemuksia USA:ssa on jätetty hiirenloukuista. Sitä en kyllä yhtään ihmettelekään, kun omasta vuokra-asunnostanikin olen pyydystänyt viime talven aikana loukuilla kaksi hiirtä.

Washingtonin rautatieasema (Union Station) on komea rakennus.

Washington, D.C., on (majoituksen hintaa lukuun ottamatta) erittäin matkailijaystävällinen kaupunki, jossa vierailua voi suositella.

Apurahatutkijana olemisen haasteita

Kivojen kokemusten jakamisen jälkeen lienee reilua myöntää, että myös apurahatutkijoiden elämässä (niin kuin toki jokaisen ihmisen elämässä) on haasteita, pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.

Vaikka homma on joskus hauskaakin, välillä meinaa tulla kiukku, välillä itku. Minä vähän pelkään, että olen tämän blogini kautta antanut ulkomailla apurahatutkijana elämisestä todellisuutta ruusuisemman kuvan, kun olen vaan puhunut kaikista kivoista työmatkoista ja taidemuseoista, mutta olen kiltteyttäni vaiennut homman nurjasta puolesta, työn epävarmuudesta ja yksinäisyydestä, perheasioiden lykkääntymisestä, sähköpostijohtamisesta, korvauksettomista ylitöistä, ynnä muusta sellaisesta. Siksi lienee paikallaan pieni tasapainotus tänne blogin loppupuolelle, jotta en tuottaisi myöhemmin pettymyksiä niille blogini lukijoille, jotka nyt harkitsevat apurahatutkijaksi ryhtymistä.

Myöhemmin keväällä sain tietää, että isohko tutkimusrahoitushakemus (Suomen Akatemialle), johon viime syksynä kovasti panostin, ei mennyt läpi. Se oli iso pettymys ja takaisku, joka sai miettimään, olenkohan oikealla uralla. Kun eräs pienikin apurahahakemus (eräälle säätiölle) hylättiin, aloin miettimään, paitsi omia arvojani, myös ulkomaan työkentelyjakson tarkoitusta tutkijalle sekä suomalaista koulutus- ja tutkimuspolitiikkaa.

Mutta jos olen rehellinen, täytyy tunnustaa, että muistelen kuulleeni jo jatko-opiskeluaikoinani, että nykyisessä suomalaisessa järjestelmässä noin kahden kolmasosan vuosittain valmistuvista tohtoreista on sijoituttava tutkimuksen (eli sen työn, johon tohtorikoulutus antaa valmiuksia) ulkopuolelle. Siinä mielessä kova kilpailu tutkimusmaailmassa pysymisestä ei pitäisi toki tulla minullekaan yllätyksenä. Vaikka vaikeaahan totuuden hyväksyminen tietenkin on, aina silloin kun se ei ole mieluisaa.

Jos joku nykyinen jatko-opiskelija tätä lukee, neutraalina ohjeena sanoisin, että kannattaa olla viisaampi kuin minä ja ensin hankkia työpaikka jostakin suomalaisesta yliopistosta tai tutkimuslaitoksesta ja vasta sen jälkeen lähteä siitä työpaikasta lähetettynä työntekijänä ulkomaille, että on jokin työpaikka johon palata, ja jossa tarvittavaa osaamista voi sitten yrittää ulkomailla tietoisesti kartuttaa. Tiedän menestyviä suomalaisia tutkijoita, jotka ovat tehneet juuri niin, ja nyt itseäni kaduttaa, että itse en ulkomaille lähtiessäni ajatellut kotiinpaluuta tarkemmin.

Henkilökohtainen kokemukseni on ollut, että jatko-opintoihin ja väittelyn jälkeiseen tutkijatohtori-vaiheen työskentelyyn ulkomailla (ns. post doc -jakso) saa Suomesta petollisen helposti rahoitusta, mutta sen jälkeen rahoituksen saaminen tutkijana toimimiseen Suomessa näyttää olevan nuorelle tutkijalle huomattavasti vaikeampaa, ellei mahdotonta.

Yhteenvetona sanoisin, että nuoren tutkijan vaikuttaa olevan paljon helpompi saada rahoitusta ulkomaille lähtöön kuin sieltä paluuseen. Minusta on kuitenkin vähän hassua kustantaa nuoria tutkijoita töihin ulkomaille (ainakaan verovaroin), ellei sitä kokemusta voida hyödyntää myöhemmin Suomessa. En kuitenkaan kirjoita aiheesta juuri nyt enempää, jotta en tulisi äkkipikaisuuttani sanoneeksi jotain, jota myöhemmin katuisin.